Tehdä vai jättää tekemättä?

Onko parempi jättää sanomatta ja miettiä ehkä lopun elämää, että mitä olisi tapahtunut jos olisi sanonut? Onko parempi jättää tekemättä ja miettiä loppuelämä, että mitä olisi tapahtunut jos olisin tehnyt? Kumpi kaduttaa enemmän se, että teki vai se, että jätti tekemättä? Kumpi kaduttaa vanhana enemmän se, että sanoi vai kaikki se mitä jäi sanomatta?

Mie olen kirjoittanut useampaankin otteeseen hetkessä elämisestä ja siitä, että elämä on tässä ja nyt ja nyt viime aikoina olen erityisesti kyseenalaistanut sitä, että toteutanko itse todellakin sitä tässä hetkessä elämistä. Sanonko asiat niinkuin ne itsestä tuntuu ja teenko sellaisia asioita juuri nyt joita haluan tehdä vai jahkailenko ja jossittelen odottaen parempaa aikaa. Kumpi kaduttaa enemmän se, että teki vai jätti tekemättä ja tulen joka kerta samaan tulokseen, että kyllä se kaduttaa enemmän, että jätti tekemättä.

 

 

Jokainen kerta, kun sanoo jonkin asian ääneen niinkuin itse sen asian ajattelee, niin se pelottaa niin perkeleesti, koska ikinä et voi tietää miten ympärillä olevat ihmiset reagoi. Aina kun kirjoittaa tänne omia mielipiteitään niin asettaa itsensä muiden eteen alastomana haukuttavaksi tai kehuttavaksi, koska koskaan ei tiedä miten muut reagoi, koska ei vaan voi ajatella muiden puolesta. Aina, kun sanoo omat tunteensa ääneen niin se tuntuu koko kehossa jännityksenä ja se pelottaa, koska et tiedä mitä toinen osapuoli tuntee sinua kohtaan.

Ja kyllä, asioiden ääneen sanominen vaatii rohkeutta, mutta ajatelkaa mitä kaikkea siitä voikaan saada? Kumpaan kannattaa kiinnittää enemmän huomiota siihen, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua vai siihen, että mikä on parasta mitä siitä voi seurata? Haluanko pelätä kaikkea ja jättää tekemättä sekä sanomatta ihan vain varmuuden vuoksi, ettei vain sattuisi mitään?

Mie itse olen tehnyt viime aikoina aika paljonkin tutkiskelua itseni kanssa, koska en pelkää juuri mitään ja monet näkeekin minut todella rohkeana supernaisena. Selviytyjänä, sählääjänä, rohkeana ja ihmisenä joka saa asioita paljon aikaiseksi. Sellaisena joka uskaltaa ottaa riskejä sekä sanoa ääneen asoita ja sellaisena haluan myös nähdä itseni, mutta tiedättekkö minä pelkään kuitenkin erästä asiaa enemmän kuin mitään muuta..  Pelkään päästää ihmisiä lähelleni. Niin lähelle, että voisin olla täysin haavoittuvainen jonkun edessä tai niin ainakin luulen.

Olen sössinyt lähestulkoon jokaisen parisuhteeni juurikin tämän takia. Kukaan ei pääse lähelle. Ajatusmaailma on ollut tähän asti sellainen, että jos kukaan ei pääse lähelle niin ei voi sattua, mutta on ollut todella arvokasta tehdä tämä huomio itsestä, koska jos ei sitä olisi tiedostanut niin tuskin se tulisi koskaan muuttumaankaan. Eihän missään ihmissuhteessa voi olla tasavertaisena ihmisenä ihmiselle, jos ei aseta itseään myös haavoittuvaiseksi toisen edessä.

Ja nyt palaankin siihen ajatukseen, että kumpi kaduttaa enemmän se, että päästi lähelle vai se, että ei päästänyt ketään lähelle?  Haluanko vanhana miettiä kaikkea sitä, mitä tuli tehtyä ja kenen kanssa tuli tehtyä vai kaikkea sitä mitä jätti tekemättä ?  Miksi en voisi myös omassa tunne-elämässä olla yhtä rohkea kuin kaikissa muissa tekemisissäni? Miksi en voisi ottaa yhtä rohkeasti riskejä kaikilla elämäni osa-alueilla, koska kaikestahan kuitenkin loppujen lopuksi selviää. Voinko saada mitään, jos en edes uskalla edes yrittää?

 

Tälläisillä ajatuksilla tähän sunnuntaihin.

 

 

Ei kommentteja

Sorry, the comment form is closed at this time.