Tämä ei ole tässä.

Takana on Pohjois-Suomen koulukiertue, jossa kävimme puhumassa yhteensä kuudessa koulussa 8-9-luokkalaisille yhdessä Hatsolon kanssa. Puhuimme unelmista, asenteesta, itseensä uskomisesta ja siitä, että koskaan ei saa luovuttaa. Jokaisessa puheessani nuorille matkasin ajassa taakse päin omaan yläaste aikaani.

 

On syksy vuonna 2004 ja astelen ensimmäistä päivää yläasteelle Kärkölän, Järvelässä. Muistan kuinka ensimmäinen päivä yläasteella jännitti, mutta samaan aikaan olin todella innoissani, että mitä se tuleekaan tuomaan elämääni. Seitsemännellä luokalla Järvelässä päätin, että haluan jotain parempaa, haluan parempaan kouluun. Kerroin äidille, että haluan ensi vuonna Lahteen yläasteelle, haluan elämältäni jotain muuta kuin uran Koskisen sahalla ja hyvin nopeasti pääsinkin Lahden koulun rehtorin puheille, jossa kerroin, että mie haluan elämältäni jotain paljon enemmän kuin mihin tulevaisuuteni Järvelässä oli menossa ja jokunen viikko haastattelu jälkeen minulle tuli tieto, että saisin aloittaa kahdeksannen luokan Lahdessa Yläasteella.  Silloin harrastin aktiivisesti yleisurheilua, josta pidin todella paljon ja etenkin pikamatkat oli minun juttu vaikka hävisinkin aina minun silloiselle parhaalle ystävälle.

Vajaa pari vuotta myöhemmin siitä, kun kerroin, että haluan elämältäni jotain suurempaa löydän itseni tilanteesta, joka herätti minut ja koko perheeni. Istun autossa pelkääjän paikalla ja näen peruutuspeilistä poliisi-auton siniset valot ja hetkeä myöhemmin poliisit pysäyttää auton, jossa olen ja ennenkuin tajuankaan istun maijan taka-osassa. On yö ja minut viedään putkaan, koska autosta löytyi huumausäaineita (nämä eivät olleet minun). Miten minusta, joka halusi jotain parempaa elämältä tuli nuori, joka oli menettänyt toivon paremmasta huomisesta? Miten minä joka oli täynnä elämän iloa oli ajautunut seuraan, joka ajoi minut siihen pisteeseen, että löydän itseni putkasta epäiltynä huumausainerikoksesta? Miten lapsi joka halusi olla urheilija ja oli hyvä koulussa oli ajautunut tilanteeseen missä millään ei ollut enää mitään väliä? Minähän olin vasta lapsi.

Mie halusin oikeasti olla joskus urheilija ja tehdä töitä tulevaisuudessa liikunnan parissa, mutta jatkuvasti minulle muistutettiin siitä, että urheilu on hyvä harrastus, mutta on tärkeää hankkia jokin oikea työ sen rinnalle, että pärjää elämässä ja kun tarpeeksi monta kertaa kerrotaan, että pitää hankkia jokin oikea työ niin sitä alkaa itsekkin uskomaan siihen ja kun kukaan ei kannusta tai tule katsomaan treenejäsi niin alkaa itsekkin uskomaan siihen, että no ei kai tästä kannata edes haaveilla. Jos jostain asiasta ei kannata unelmoida, niin tavoitteet elämässä murskautuu. Lapsi on aika herkkä murrosiässä ja ne pienetkin sanat, joita ei ole edes välttämättä tarkoitettu ääneen sanottavaksi saattaa murskata monen unelmat.

Minä olen ollut aina meidän perheessä sellainen reipas tyttö, sellainen joka pärjää. Kyllä Laura pärjää, hoitaa ja osaa, mutta kun Laura aina pärjäsi, osasi, jaksoi, hoiti ja oli reipas niin kukaan ei muistanut kannustaa Lauraa, koska hänhän pärjäsi. Ja, kun kipeästi tarvitsee huomiota, mutta sitä ei saa, koska pärjää niin sitä heittää aivan läskiksi koko homman ja luovuttaa. Ja, kun luovuttaa niin luovuttaa monen asian suhteen ja minä luovutin koulun suhteen. En enää pärjännyt koulussa ja aloin tippumaan pois kärryiltä ja kun on tipahtanut tarpeeksi alas niin sieltä ei ole helppo ottaa muita kiinni, joten minusta tuli se idiootti, joka oli aina myöhässä. Se joka häiriköi tunteja, joka heitettiin luokasta ulos ja joka lähti koulusta kun huvitti.  Se joka juoksi välitunnilla röökille ja joi kaljaa koulun vessassa. Minulla ei ollut myöskään mitään sääntöjä, koska kyllähän Laura osaa, pärjää ja hoitaa, joten kaikki oli todella helppoa.

 

Istun koulun auditoriossa ja sinne on tullut lentäjä kertomaan omasta urastaan ja pieni toivon kipinä syttyi, että onpa hieno ammatti, voisikohan minusta tulla lentäjä? Seuravaaksi puheen jälkeen oli ATK-tunti ja en voinut olla katsomatta netistä, että miten minusta voisi tulla lentäjä ja kerron innostuneena opettajalle, että hei Vääksyssä on lentolukio ja opettaja vastaa vain, että sinne on vaikea päästä. Seuraavalla tunnilla kerron opettajalle, että aijon hakea lentolukioon ja opettaja naurahtaa ja sanoo, että ei tuolla todistuksella joka sinulle on tulossa ja luokkakaverit nauroi isoon äneen, että JUST JOO. Hain talonrakentajaksi, koska urheilusta oli turha edes haaveilla ja lentäjäksikään minusta ei ole.

Kuinka paljon olisi vaatinut joltain sytyttää toivon kipinä siitä, että ehkä se voisi olla mahdollista, jos oikein kovasti tekisin töitä sen eteen? Kuinka paljon se olisi vaatinut, että joku olisi sanonut, että pystyn siihen? Miten vaikeaa se olikaan uskoa itseensä ja olla välittämättä siitä mitä muut sanoi? Miten vaikeaa se olisi ollut läheisiltä tukea, kannustaa  ja olla läsnä?

Muistan kuinka helvetin paha olo minulla oli, kuinka mustia ne ajatukset oli. Muistan, kuinka hakkasin nyrkillä seinään niin kauan kunnes rystyset oli auki ja huusin. Huusin yksin sitä, että kukaan ei ole mulle tässä. Miksi minun pitää jaksaa, miksi minun pitää kannatella niin paljon asioita? Miksi minun pitää jaksaa?

Tuli se päivä, kun vanhemmille soitetaan, että tyttärenne on putkassa ja epäiltynä huumausainerikoksesta. Laura ei pärjännytkään. Hän jaksanutkaan, hän ei hoitanutkaan.  Se päivä muutti minun elämän, se toi elämääni ihmisen joka oli läsnä, se toi elämääni ihmisen joka on tukenut ja kannustanut tähän päivään saakka. Muutin isäni luokse Ivaloon. Hän pisti minut lukemaan koulukirjoja, että saisin päättötodistuksen ja kuunteli. Sain huutaa niin paljon pahaa oloani, kun oli tarpeen tietäen, että hän ei siitä lähde mihinkään. Sain itkeä niin paljon, kun halusin tietäen, että se helpottaa joskus. Sain neuvon, että tärkeintä on lähteä tekemään jotain ja minä pystyn mihin tahansa elämässä mihin haluan ja niinhän minä olen pystynyt.

Nyt 14-vuotta myöhemmin, kun haaveilin siitä, että voisin elättää itseni urheilulla, elätän itseni liikunnalla. Se on matka on ollut helvetin kuoppainen ja siinä on ollut paljon surua, mutta aivan yhtä paljon iloa ja onnistumisia. Viime syksynä sanoin Vladalle, että haluan päästä puhumaan ysiluokkailaisille nuorille. Haluan päästä sanomaan heille, että kaikki on mahdollista, jos vain itse uskoo omaan unelmaansa. Haluan sanoa nuorille, että heistä jokainen pystyy siihen ja koskaan peli ei ole menetetty. Haluan päästä sanomaan opettajille, että älkää luovuttako niiden toivottomien suhteen, koska he juuri tarvitsevat teitä. Haluan kertoa nuorille, että jos ei tee sitä mitä rakastaa elämässä niin mitä siitä seuraa. Nyt takana on kuusi koulua ja harteet ovat raskaat. Työ joka ei tule koskaan loppumaan ja se mitä me tehtiin yhdessä Hatsolon kanssa nyt kolmessa päivässä saattoi muuttaa jonkun oppilaan elämän. Se, että edes joku uskoo heihin ja sanoo, että pystyt mihin vain voi olla jonkun toivon kipinä paremmasta huomisesta.

 

Sain yhdeltä oppilaalta puheemme jälkeen tälläisen viestin;

” Mulla on masennus, ahdistuneisuushäiriö, astma ja läjä muita sairauksia joiden kanssa kamppailen enkä näe tulevaisuutta ollenkaan. Kaikki näyttää harmaalta ja sumealta. Tänään mulla oli tosi huono aamu, sain kohtauksen aamulla yms.. mutta te piristitte päivää, kun kävitte puhumassa meidän koululla. Kiitos <3 Annoit mulle energiaa jaksaa tämäkin päivän elävien kirjoissa ” 

Tämä viesti pysäytti. Se antoi syyn kaikelle, se kertoi sen, että tämä on tärkeää.

Me kaikki aikuiset voisimme kannustaa paljon enemmän sen sijaa, että lytättäisiin nuorten unelmia ja haaveita kertomalla mikä on oikeaa työtä ja mitä tässä elämässä pitää tehdä. Eletään vuotta 2018, ei ole enää oikeaa työtä, koska tässä maailmassa voi menestyä monella tavalla ja välttämättä se peruskoulun päättötodistus ei ole elämässä pärjäämisen mitta. Nuoret tarvitsee sitä, että edes joku uskoo heihin.

Uskalletaan ihan kaikki unelmoida, muistetaan uskoa itseemme ja eikä ikinä annetaan kenenkään sanoa, mitä voidaan tehdä ja mitä me ei voida tehdä. Tämä työ ei ole valmis ja toivonkin, että pääsen jatkossa puhumaan vielä enemmän koululaisille unelmista.

Kiitos Hatsolo, kun jaoit tämän kiertueen kanssani. Olet aivan käsittämättömän inspiroiva ihminen, jolla on maaginen kosketus nuoriin. Sinulla on taito saada nuoret innostumaan ja olet loistava esimerkki siitä, että vaikka et ole päiväkään tehnyt ” oikeita töitä ” olet elänyt omaa unelmaa ja menestynyt. Kiitos myös Dreams.fi ja Vlada, jotka saitte tämän kaiken toteutumaan. Meidän kaikkien tulevaisuus on noissa nuorissa, joten uskotaan heihin. Meistä kukaan ei halua, että lapsi joutuisi miettimään, että selviääkö seuraavasta päivästä hengissä. Meillä ei ole varaa menettää näistä nuorista yhtäkään.

 

 

Ei kommentteja

Sorry, the comment form is closed at this time.